Matkalla Tokioon - Airi ja Riikka

Vähän uudenlaista blogipäivitystä vuorossa tällä kertaa. Onneksi on olemassa ystävyyttä, jossa ystävykset ovat täysin erilaisia, mutta silti kuin paita ja peppu. (Miksiköhän tää sanonta on näin?) No nyt yhdellä tälläsellä mun täysin yhtä höpsähteneellä ystävällä on tavoite. Tokio 2020. Mullakin on sama tavoite, mutta tehdään nyt selväksi, että itse olen menossa paikalle olympiakisaturistina, Airi Mikkelä tavoittelee paikkaa sulkapallon ottelukaaviossa.

Pelattiin joskus nelinpeliä parina, 2009.

Sulkapallon olympiakarsinta on kova juttu. Kaksinpelissä mukaan mahtuu 38 pelaajaa (plus mahdolliset lisäpaikat), nelinpeleissä vain 16 paria! Karsinta kestää vuoden ja sinä aikana pitää kerätä itselleen iso kasa rankingpisteitä ympäri maailmaa. Airi osallistui olympiakarsintaan myös Rion olympialaisia silmällä pitäen. Siihen vuoteen mahtuikin pari reissua! Airi lähetteli terkkuja ja kuvia milloin mistäkin, muun muassa Perusta, Guatemalasta ja Uudesta-Seelannista. 

Mitä tämä siis vaatii? Ainakin erittäin suuren tilipussin.

Tähän väliin haluaisin kertoa, mitä urheilu antaa minulle. Ison läjän ystäviä, joita ilman olisi huomattavasti haastavampaa. Urheilu antaa mahdollisuuden oppia itsestään. Olen kasvanut omien urheiluvuosien aikana itsevarmemmaksi naiseksi, joka osaa asettaa tavoitteita kaikilla elämän osa-alueilla. Tiedän mitä on nousta sängystä vaikka miten väsyttää ja voittaa se tunne menemällä treeneihin. Silmät saattavat olla puolitangossa vielä lämmittelyn alkaessa ja välillä miettii miten ihmeessä sinne hallille oikein saapui.  Tiedostan myös mitä vaatii, että saavuttaisi unelmiaan. Olen oppinut, että en ole aina toiminut niin täysillä kuin luulin. Tai olisin halunnut. Kaikkensa likoon laittaminen vaatii kirjaimellisesti kaiken. Yleensä myös pieniä uhrauksia muualta elämästä. (En usko, että moni urheilija kokee uhraavansa yhtään mitään, vaikka ulkopuolelle touhu saattaa siltä vaikuttaakin.) Urheilu tuo minulle rohkeutta tehdä asiat juuri niin kuin haluan. Se antaa minulle rohkeutta olla minä. Opin joka päivä itsestäni lisää. Joku päivä se on sitä, miten paljon pystyn tekemään vaikka väsyttäisi. Joku päivä se on sitä miten paljon pystyn jättämään tekemättä, koska väsyttää.

Miksi sinä siis auttaisit Airia? Urheilu on hieno asia. Urheilua seurataan ympäri maailmaa ja urheilijoita kunnioitetaan. Silti se ei näy urheilijan tilipussissa. Sohvaperunat tuijottavat televisiota ja tulostaulukoita ja kiroileva sipsit suussa, kun tulosta ei synny.

Joten, kannustan sinua auttamaan NYT. Airi haluaa Tokioon, minä haluan Airin kanssa Tokioon. Klikkaa itsesi Airin mesenaatti –kampanjan sivuille ja auta matkassa kohti Tokion olympialaisia 2020! 

ps. Mä oon se paita, koska Airilla on parempi peppu. 

pps. Mesenaatti -kampanja on vain Airin olympiakarsintamatkoja varten ;) 

Kuka ?

Airi Mikkelä, 25v. Enimmäkseen sulkapalloilija, mutta samalla myös yliopisto-opiskelija.

Miksi sulkapallo ?

• Koska se on kiva peli, joka on fyysisesti ja taktisesti haastava. Todella monipuolinen laji kaikinpuolin!

Miksi Suomi ?

• Suomi on loppujen lopuksi koti. Täällä on hyvä treenata ja olla, kun lähellä on perhe ja parhaat kaverit - tukiverkosto. Onhan se tärkeää, että peppu on siellä missä paitakin!

Paras kisareissu ikinä ?

• Ehkä edelleen Singapore Youth Olympics 2010. Siksi olisi siistiä päästä myös oikeisiin olympialaisiin.

Kumpi tulee päälle juusto vai kinkku ?

• Juusto ehdottomasti! Kinkkua ei ole kiva käpälöidä.

Hölmöin tapasi ?

• Riikka osaisi varmaan kertoa paremmin, mutta keksi ainakin jatkuvasti omia sanoja. Töpseli on pökseli, appelsiini on oranki ja vähän aikaa sitten riippasin tauluja seinälle.

Saa sinut iloiseksi ?

• Kaverit, hyvät treenit ja hyvä ruoka.

Keksi uusi sanonta "Kuin paita ja peppu" tilalle.

• Kuin pallo ja maila!

Epäselväksi jäänee kumpi on pallo ja kumpi maila. 

#BoostAiriToTokyo

life without badminton...

Suomeksi alempana.

Autumn's wedding crew

Last summer during summer training I got myself injured. I trained over the line and when I should have stopped I didn't. It has been always hard for me not to compare myself to others. I'm saying to myself really often that just believe and do own stuff. But it is still so hard to listen myself. (What if I cheat myself?)

So, I hurt my back. First I thought that it's going to be fine with some muscle treatment and rest. I didn't stop training badminton at any point, I just did easier what I could. The result... After every training I was lying on the ground because my back was acing continuously. It took two months from me to go to see a doctor. Not sure if I would have gone there even then but my coach already insisted. The doctor put me to MRI scan and the scan showed a small spinal disc herniation (not even sure if this is the right name for it) and I got six weeks with rehabilitation training and physiotherapy. 

During the six weeks I trained some net stroke technical on court and I was sure that I could make this. Well, I even went back on court after the six weeks and was so happy to move on court and get my heartbeat up again. It didn't last for long. I got so tired even I thought I started easy. Also my hips were really stiff and acing and I couldn't stretch then open. So I took easier again. On one lovely Wednesday morning I turned my side in bed and the pain was terrible. I knew that now it was bad because the pain went all the way to my toes. 

So I went to see the doctor again. And the terrible autumn started from there. I wasn't hungry. I couldn't sleep because of the pain. I didn't want to do much. I forgot many things and details from those few worst weeks. I walked a lot because it took the pain away for a while and I could sleep a bit. I started new rehabilitation with new moves. Every day. And that was the best time of the day. 

The bright sight? I know I want to be back on badminton court. I want to feel the feeling of winning. I want to feel the feeling of safe muscle pain. I want to be back in shape. Life without badminton is boring. It's empty. Something is missing. 

I also know that there is a lot else what you can do when you are not training. I dare to even dream what I really want to do when I get enough of training. But right now I still have a change to train. And play. So I will do it as long as I want. The best thing is that in this country, lovely Finland, we have the freedom to do what ever we want. And everything after today's "what ever" can wait. There will be time when I study to have the next profession I want. There will be time when I work full time. There will be a lot of different times but until I'm done with my own badminton career the other times can wait. 

And there are millions of thoughts I would like to tell you from this time but let's use some pictures (scroll down). Even though life without badminton for me is empty at the moment there is so much more in life than badminton. 

ps. I have the greatest family, friends, coaches, workmates from cafeteria and customers.

______________________________________

Viime kesänä, ihan siitä alusta, onnistuin loukkaamaan selkäni. Oli treeni, kun tiesin että olisi pitänyt lopettaa, mutta en lopettanut. Överiksi meni jälleen kerran. Minulla on ollut aina vaikeaa olla vertaamatta itseäni muihin. Tälläkin kertaa olin sitä mieltä, että pitää jaksaa jos muutkin jaksavat. Hoen usein itselleni, että pitää vain uskoa ja tehdä itselleen oikealla tavalla, mutta silti on todella vaikeaa kuunnella itseään. (Mitä jos huijaan itseäni, enkä oikeasti ole niin väsynyt?)

Joten, selkä hajosi. Oireet olivat tuttuja, joten ajattelin että ne menevät pois hyvällä lihashuollolla ja levolla. En lopettanut sulkapallotreenejä missään välissä, tein vain kevyemmin sen mitä pystyin. Lopputulos? Makasin jokaisen treenin jälkeen lattialla, koska selkää särki jatkuvasti. Meni kaksi kuukautta ennen kun menin lääkääriin. Olisi varmaan mennyt pidempäänkin, ellei valmentaja olisi sanonut, että onhan nyt mennyt jo liian kauan. Lääkäri määräsi magneettikuvan ja sieltähän paljastui pieni välilevynpullistuma. Paino sanalla pieni. Sain ohjeeksi kuusi viikkoa jumppaa ja fysioterapiaa. 

Kuuden viikon aikana maila pysyi edelleen kädessä ja tein verkkotekniikkaa paikallaan seisten. Olin varma, että pystyn ottamaan kuusi viikkoa kevyemmin. Ja otinkin. Kuuden viikon jälkeen menin takaisin kentälle ja olin niin onnellinen, kun pystyin liikkumaan ja sykekin nousi. Eipä kestänyt se ilo kauaa, kun olin lopulta niin väsynyt, että piti keventää taas treeniä. Lonkankoukistajat vetivät myös täysin juntturaan, enkä saanut niitä auki venyttelemällä. Vaikka harmitti, ajattelin, että pikku hiljaa. Kunnes yksi todella ikimuistoinen keskiviikkoaamu käänsin kylkeä sängyssä ja tiesin että nyt kävi huonosti. Kipu jysähti saman tien alaselästä pakaran kautta varpaisiin asti. 

Taas mentiin lääkäriin. Siitä alkoikin sitten järkyttävä syksy. Ei ollut nälkä. Ei pystynyt nukkumaan kivun läpi. Ei huvittanut tehdä paljoa mitään. Unohtelin tapaamisia ja pari viikkoa oli muutenkin pyyhkiytynyt lähes kokonaan pois. Kävelin paljon, koska lenkin jälkeen pystyi aina nukkumaan pari tuntia, kun kroppa oli lämmin. Aloitin uudet kuntoutusliikkeet ja tein niitä joka päivä. Se oli päivän paras hetki. 

Vaikka syksy olikin järkyttävä, siinä oli myös paljon hyvää. Haluan takaisin sulkapallokentälle. Haluan tuntea voittamisen ihanan tunteen. Haluan tuntea turvallisen lihaskivun. Haluan olla taas hyvässä kunnossa. Elämä ilman sulkapalloa on tylsää ja tyhjää. Jotain puuttuu.

Tiedän myös, että on paljon muutakin kun treenaus. Uskallan jopa haaveilla siitä, mitä teen sen jälkeen, kun sulkapallo saa riittää. Mutta juuri nyt minulla on mahdollisuus treenata. Ja pelata. Joten aion tehdä sitä juuri niin kauan, kun itse haluan. Parasta tässä meidän koti- Suomessa on vapaus tehdä ihan mitä vain haluaa. Ja kaikki, mitä on tämän hetken "mitä vain" jälkeen, saa odottaa. Tulee olemaan aika, jolloin saan opiskella itselleni sen lisäammatin, jonka haluan. Tulee olemaan aika, kun työskentelen täyspäiväisesti. Tulee olemaan kaikenlaisia aikoja, mutta siihen asti kun olen valmis sulkapallourani kanssa, muut ajat voivat odottaa.

On todella monta ajatusta, jota voisin tähän lisätä, mutta käytetään apuna muutamia kuvia. Vaikka elämä ilman sulkapalloa on tällä hetkellä tyhjää, on niin paljon muutakin kuin sulkapallo.

ps. Mulla on todella mahtavat kodin tukijoukot, ystävät, valmentajat, kahvilan työkaverit ja liikuntahommien asiakkaat. 

Bachelorette partyyyyyy

Nordic children and youth conference in Denmark

25 yo birthday party

The little cute one who always loves hugging

Finland 100

Touristing in Helsinki

Enjoying the Nuuksio national park

Museum visit at Ateneum

Vegan food cooking course

Berlin !

And my hometown Helsinki

Twenty-five

Suomeksi alempana.

 
Did you know that my favorite style of shoes are high heels? 

I have tried to start writing so many times. And actually wrote pretty many texts but mostly without any point. 

For many years I have said that when I'm 25 I will be in the shape of my life. Current shape is not quite what I had in mind. At the moment I feel pretty lost. It's hard to get motivated to do anything. Every time I realize I haven't done something as good as I could, I feel so disappointed. But I've learned from this already. I've learned that I need time. And I need to write. I need simplicity, meaning that I can't do everything at the same time - even I thought I could. I need to make a choice.

It feels like I'm doing way too many things and can't to anything with 100%. One day it hit me and I'm really trying to make it more simple for me. I'm trying to focus more on me. 

When You feel good about Yourself, you can help others. It can be we.

The feeling of disappointment after failure... it's bad. I think everybody knows that. But then there are the ones who always get up. And start again. I want to be that person. So I set a new goal. 

The older you get the more you learn. The past week I've learned that it's okay to be sad as long as you need. But at some point, you need to start finding something positive. Focus on what you are able to do. Focus to the things that make you smile. At the moment my back is acing constantly even though I'm eating painkillers but 

I'm grateful that I'm this young and I have time to learn a lot more.
About everything.

ps. rain is your friend.

Tiesitkö, että mun lempikengät on korkkarit?

Olen monesti aloittanut kirjoittamisen. Tekstin loppuvaiheessa huomaan, että siinä ei ole päätä eikä häntää ja lauseet pomppivat aivan miten sattuu. Ja postauksenhan pitää siis olla hyvä. Täydellinen. Pitkä ja hyvät kuvat. Eikä mulla ole edes kuvia, unohdan ottaa niitä tai sitten lähinnä snäppäilen heti menemään.

Olen sanonut jo muutaman vuoden ajan (vähintään), että sinä vuonna kun täytän 25 olen elämäni parhaassa kunnossa. Nyt olen 25, mutta kunto ei ole ihan se mitä alunperin ajattelin. Olen melkoisen pihalla. Pikku hiljaa olen ymmärtänyt, etten tee asioita niin hyvin kuin pystyisin. Minulla on liikaa kaikkea. Suunnilleen siitä syystä on vaikea motivoitua yhtään mihinkään. Mutta olen oppinut tämän havainnon kautta jo paljon uutta. Olen oppinut, että tarvitsen aikaa. Minun on kirjoitettava, pelkkä ajattelu ei riitä. Tarvitsen yksinkertaisuutta, pitää keskittyä vain yhteen tai kahteen asiaan kerrallaan - kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. On tehtävä valinta.

Teen paljon kaikenlaista, mutta en mitään 100%. On muuten turhauttavaa! Ja sitten tajusin taas jotain - minun on tehtävä arki helpommaksi juuri minulle. Keskityttävä enemmän Riikkaan.  

When You feel good about Yourself, you can help others. It can be we.

Se pettymyksen tunne epäonnistumisen jälkeen... on suuri. Luulen, että kaikki tietävät sen. Mutta sitten on he, jotka nousevat aina uudestaan ylös. Ja aloittavat alusta. Minä haluan olla se henkilö. Joten asetin uuden tavoitteen. 

The older you get the more you learn. Tällä viikolla olen oppinut ainakin sen, että on ok olla surullinen niin kauan kuin surettaa. Sitten on löydettävä jotain positiivista, johon tarttua ja jatkaa eteenpäin. Keskittyä siihen mitä voit tehdä. Mikä saa sinut hymyilemään? Siihen keskityt. 

Tällä hetkellä selkää särkee sellaisella tahdilla, että särkylääke on kaveri, mutta

onneksi olen vasta niin nuori, että minulla on aikaa oppia vielä paljon lisää.
Kaikesta.

ps. kiitos synttärionnitteluista. Niistä tulee aina niin kovin onnellinen olo <3
pps. sade on kaveri. Myös vesisade.

Something New

Olen yrittänyt opetella miten rentoudutaan. Tai lähinnä tarkastella tilanteita, joissa huomaan olevani rentoutunut. Olen päässyt siihen vaiheeseen että huomaan etten pysty rentoutumaan. Olen jatkuvasti valmiustilassa. Päässä pyörii joku tekemätön asia tai tuleva tapahtuma. Jopa kun tuijotan aivottomasti Netflixiä, päässä pyörivät muut asiat tai selaan samalla puhelimesta facebookia, instaa, twitteria ja tinderiä. Uutta ja vanhaa sekoituksena pitää hyvin liikkeessä.

Something new
"Hei, mitäs sieltä löytyi? Selvä, syötkö täällä vai otatko mukaan? Kiitti. Se olisi 5,60 kiitos. Kiitos, haluatko kuittia? Moimoi!"
Pullaa siellä täällä ja tuolla, kiireessä rikottuja kakkupalasia ja pari lentävää pullaa. Sama mantra asiakkaalta toiselle, välillä myös ruotsiksi tai englanniksi.

Osa-aikatyö kahvilatyöntekijänä on talaudellinen pelastus. Se on rankkaa, mutta myös palkitsevaa. Ei kovin haastavaa, mutta ajatus saa olla mukana. Parasta on tyytyväinen asiakas tai iloinen lapsi hyvältä maistuvan pullan jälkeen. Olo on hektinen, keskittyminen ei voi laskea. Muuten kuulen, mutta en kuuntele.

Something old
Hallin vihreät lattia ja seinät. Kova, kaikuva meteli ja kunnon meno. Alkulämmittely pyörimään ja keskittyminen treeniin. Aloitamme alkeista, kausi on vasta alussa. Opettelen tuntemaan uusia pelaajia. Ympäristö on tuttu ja turvallinen. Päässä pyörii uusia ideoita. Pitää pohtia mikä toimi viime kaudella, mikä ei. Miten saada viime kauden pelaajille myös jotain uutta, vaikka tehtäisiin samaa? Päässä pyörii, eikä ajatukset rauhoitu. Toisaalta olo on rauhallinen, koska tiedän mitä teen.

Something new 
Lauttasaari. Mun oma pieni koppi. Joka ei edes tunnu niin kovin pieneltä, kun välillä lainaa kämppiksen pöytää tai sohvaa. Oma aikataulut. Omat menot ja tulot. Hiljaisuus. Julkisiin kulkuneuvoihin uudelleen totuttautuminen. Seitsemän vuoden autoilun jälkeen huomaa, että sadeaamuna olisi mukavaa omistaa sadevaatteet. 

Something old
Tuttu metsä Espoossa. Lähtö toisesta kotitalosta, siitä vanhemmasta. Kaksi koiraa tuuppii ystävällisesti toisiaan fleksit pitkällä. Autojen äänet kuuluvat metsän toisella laidalla, mutta en silti kuule niitä. Katson keloutuvaa puuta, kaarna on pudonnut ylhäältä asti kauniiseen kaareen puun ympärille. Ohuen koivunkannon päällä kasvaa kauniin vaaleanvihreä sammal. Molemmat koirat päättävät hypätä mutaisen ojan yli, tai melkein yli. Kuuluu vain tassujen muikea maiskaus ja koirat jatkavat matkaa. Löydän lahokannon päältä aseteltuna 50 senttiä. Otan ne mukaan, siinä on miljoonan alku. Aurinko paistaa silmään, en halua laittaa aurinkolaseja silmille. Aurinko on parasta varsinkin sadepäivien jälkeen.

Something new
Pelaan edelleen liigaa Saksassa. Viime kaudella voitimme oman lohkomme ja nousimme Regionalligasta 2. Bundesliigaan. Paikka on sama, mutta välimatkat osittain pidempiä. Kaikki on isompaa ja hienompaa. On pelaajaprofiileita ja paikallisia uutislehtiä. Odotan innolla sitä, kun pääsen taas Saksaan. Ennen sitä, pitää jumpata selkä kuntoon.

Something old 
Ruskeasuon palloiluhalli. Se maanantaiaamu. Paras kaikista. Halli on sama, vanha tuttu. Tutut ihmiset, säännöt ja rutiinit. Olen minä, ei tarvitse esittää mitään. Väsyneenä aamuna saattaa olla hiljaisempaa, parempana naurattaa. Kaikki hyvin. Vähän aikaa kevyemmin, sen jälkeen mennään taas järkevämmin. Vai mitä minä?

-------

Entäs se rentoutuminen? Tulossa, mutta tämä aikatauluttamisen ja kalenterin addikti on myös tyytyväinen tähän.
  
ps. Terveisiä Espoon naapuriin ja kiitos kesäkurpitsasta ;) Toivottavasti luette tätä. 

Our bachelorette party team

Great amusement park day !

Time for an update

It's almost autumn and new season ahead! The reason I've been quiet here is all those thoughts and wonders I've been bouncing in my head for a while. (Half a year.) It's been both good and though spring. Well who wouldn't take some steps back sometimes. 

Let's see if I can put this blog back to life again. There is some new winds coming up on training politics, new goals have been planned, some new work stuff and moving to Helsinki in September. 

Time to learn something new again and enjoy, but before that here is some photos from spring and summer.

Happy silver medalists from Finnish nationals

Köln after last league match

Nuuksio national park hiking

Spring

Coaching fun

12 years of love

Exploring my new home island

Museum visit @Kiasma

Hämeenlinna visit

Summer wedding

Tall ship race, Turku

Summer wedding part 2

ps. I see that I've had more fun that I've noticed. It's starting to be more positive clouds in the sky =)

Puhetta urheilusta

Miksi urheilen? Mitä urheilijoista ja urheilusta ajatellaan? 

Sain ilokseni kutsun ylioppilasjuhliin näin syyskaudella. Juhlissa kävin hyvän keskustelun urheilusta ja urheilun ammattimaisuudesta. Olin positiivisesti yllättynyt, kun keskusteluseurani arvosti kovasti yritystäni kilpaurheilun parissa. Kun jonkun mielestä on kunnioitettavaa että haluaa kehittyä urheilijana, löytyy taas uudenlaista boostia epäilijän arkeen.

Vaikka Rion olympialaiset on jo lähes loppuun käsitelty aihe, minua jäi vaivaamaan se, miten urheilujoista ja heidän suorituksistaan puhutaan. Urheilijat tekevät töitä joka ikinen päivä, aamusta iltaan. Tähän työpäivään kuuluu parhaimmillaan harjoittelua, lepoa ja ruokaa, mutta se on suomalaisurheilussa harvinaista ja ammattiurheilijan unelmapäivä. Omat päiväni koostuvat tämän lisäksi valmennuksesta, muista liikunta-alan keikkatöistä, muiden treenien suunnittelusta aina omien treenien, matkojen ja aikataulun suunnitteluun. Minulla ei ole varaa olla kokopäiväinen urheilija ja vaikka olisi, en tiedä pystyisinkö siihen. Stressi ja paine taloudellisesta tilanteesta ovat jatkuvasti takaraivossa todella monella ammattilaiseksi pyrkivällä ja jopa ammattiurheilijalla ja jokainen selviytyy tilanteesta omalla tavallaan.

Uimavalmentaja Marko Malvela kirjoitti Valmentaja –lehden (4/2016) kolumnissaan urheilun erilaisista puhetavoista. Puhutaan muutoksesta, hankkeista, uskosta, (akateemisen) henkisen valmennuksen tärkeydestä, pullamössö nuorista ja valmentajien ammattitaidosta. Viimeisenä Malvela tuo esiin sen, mistä ei puhuta. Urheilijan puhe. ”Me muut olemme omineet urheilijan, joka on keskiössä.” Jep, kuka kuuntelee urheilijaa? Mikä taho kuuntelee oikeasti ja ottaa mielipiteitä huomioon päätöksissä?

Se raha, siitähän riittää puhetta. Olisiko kuitenkin olemassa asioita, joita voisi toteuttaa pienemmällä budjetilla, mutta tehokkaasta ja edistää näin Suomen huippu-urheilua? Muutosten ei tarvitse olla rahallisesti suuria investointeja ollakseen tehokkaita. Urheilijoilla on varmasti ehdotuksia ja ideoita, villejäkin, mutta rehellinen keskustelu voisi tuottaa paljon. Laadukkaita valmentajakoulutuksia järjestetään jatkuvasti, mutta moni laji muuttuu nopeasti, joten myös valmentajilta vaaditaan jatkuvaa kouluttautumista pysyä lajin muutoksen mukana. Jo uusi näkökulma tarkastella vaihtoehtoja tuo paljon uutta. Kaiken tämän lisäksi tarvitaan rohkeutta muuttaa asioita ja kokeilla. Sitähän meiltä urheilijoiltakin vaaditaan päivittäin.

Toinen kolumni Valmentaja –lehdessä oli SAVAL:in (Suomen Ammattivalmentajat) puheenjohtajan Erkka Westerlundin kirjoittama. Muutama lause Westerlundin kolumnista ja oma mielipiteeni perään:  

”Rion kisojen menestys ja menestymättömyys ovat jälleen kerran osoittaneet, kuinka kova kansainvälinen kilpailu on!”

Nimenomaan! Ei sitä, miten hyviä tai huonoja suomalaiset urheilijat ovat omissa lajeissaan. 

”Emme pysty tällä hetkellä tarjoamaan urheilijoille tai urheilijoiden aluille sitä apua ja osaamista, jota kansainvälinen kilpailu edellyttää.”

Ja juuri tästä syystä moni kuulu myös monen muun tuen piiriin ja opiskelee tai käy töissä. Parhaassa tapauksessa molempia treenien lisäksi. Aikaisemmin jo mainitsemani valmentajien jatkuva lajin analysointi ja tutkiminen sekä monipuolinen kouluttautuminen ovat avainasemassa. 

”Voisimmeko - - laajentaa lähestymisnäkökulmaa koko huippu-urheiluun? - - Jos et menesty menetät lähes ihmisarvosi. – - Mikä on yhden kilpailun merkitys elämän kokonaisuudessa? Mitkä asiat ovat elämässämme tärkeimpiä? Emmekö voisi jo nähdä urheilua positiivisena mahdollisuutena?”

Viimeinen lause kiteyttää oman mielipiteeni ja osittain tavoitteeni melko pitkälle. Olen parin vuoden sisällä muokannut tavoitteitani niin, että mahdollisuuteni urheilla on suuri mahdollisuus, edes tasolla ei ole merkitystä, vaan sillä, että opin. Parasta on, kun oppii itse uutta ja sitä vielä korostaa se, kun pystyy opettamaan jollekin toiselle saman. Voittajafiilis!

Ylioppilasjuhlissa käymässäni keskustelussa parasta oli vielä se, että mainitsin omien tulosteni puutteesta. Se ei vaikuttanut keskusteluun juurikaan, eikä tuottanut normaalia "onko tossa järkeä /menisit töihin tai kouluun" -asennetta. Omasta näkökulmasta katseltuna tulosten puuttuminen ei estä minua tavoittelemasta unelmiani, vaan jatkan, koska tykkään siitä mitä teen ja minulla on siihen mahdollisuus. Niin kauan kun kehityn, jatkan. Ja jostain syystä, vaikka tulen kisasta toiseen kotiin leuka rinnassa, olen silti motivoituneempi harjoitteluun kun ehkä ikinä.

Vielä Erkka Westerlundin sanoin: 

”Matka – sitä se elämä on, ei määränpää, ja sitä on myös huippu-urheilu. Ei pidä keskittyä vain yhteen kahden viikon kisaan neljän vuoden välein, vaan nauttia jokaisesta päivästä kisojen välissä!”

 

#storiesabout #keepgoing #keepdreaming #keepdoing #keepgrowing #keeplearning #ENJOY