Pitäisikö minun aloittaa blogi? Jaksaisinko kirjoittaa tarpeeksi? Lukisiko sitä kukaan? Haittaako jos kukaan ei luekaan?
Näitä
kysymyksiä esitin itselleni eräänä kauniina hetkenä odottaessani bussia
auringonpaisteessa. Kerrankin minulla oli ollut ”ylimääräistä aikaa” vain
ajatella itsekseni ja jopa pystyin haaveilemaan ilman suurempia päämääriä.
Suljin kirjan, sammutin musiikin, istuin bussiin ja ah, rauha. Ajatukset
alkoivat tippumaan päähäni.
Mistä
kirjoittaisin? Aiheita on äärettömästi, siksi tästä blogista tuleekin yhden
urheilijan ja liikuntaneuvojan sekameteli reissu kohti tuntematonta,
päätepistettä ei ole.
Should I start writing a blog? Would I write enough? Would anyone read
it? Does it matter if no one reads it?
These questions I was asking myself while waiting
for the buss in the sunshine. For once I had some “extra time” only for thinking
myself and I even could dream without any bigger aim. I closed the book, turned
off the music, sat in a bus and oh, peace. Thoughts were starting to drop in my
head.
En
tietenkään selviä tämmöisistä päätöksistä ilman ystävien mielipidettä.
Vastaukset olivat aivan ihanan kannustavia ja mahtavia ja alkoi tuntua, ettei
muuta vaihtoehtoa edes ole, kuin ottaa läppäri ja alkaa näpyttää. Itseähän olin
kriittisin ja pohdin riskejä koko bussimatkan lentokentälle ja vielä
lentokentän hervottoman pitkissä jonoissakin.
Koko blogi-ajatus
lähti oikeastaan siitä, kun kirjoitin Facebook –statukseeni kauden viimeisestä
kisamatkasta Riikaan. Tästä syntyikin sitten ihan kivoja sanaväänteitä, kun
kisat pelataan Riikassa tai sitten on kyseessä Riikan kisat. Kaikki ne
kommentit ja tykkäykset toivat huulilleni hymyn, jota olin kaivannut koko
kuluvan viikon. Aloin pohtia, että kyllähän minuakin alkaa hymyilyttää, kun
luen toisten ihmisten statuksia ja blogitekstejä ja ehkä jopa huomaan
samaistuvani niihin. Ehkä minäkin voisin kertoa arjen iloista ja mutkista
omasta näkökulmastani, joku saattaisi pitää siitä. Ja mitä sitten, jos ei
pidäkään? Kirjoitan omaksi ilokseni ja jos edes yksi ilahtuu teksteistäni, on
kirjoittaminen vaivan arvoista.
I couldn’t make this big decision without the help of my
friends of course. Answers to my question about writing this blog were absolutely great
and supportive and it started to feel that there is no other change than to
start writing. The most critical one was me, myself, and all the way to the
airport and even in the super long lines, I was counting the possible risks.
The whole idea for this blog started about that one Facebook status that
I wrote about season’s last tournament to Latvia, Riga. All the comments and likes
brought the smile I had been missing the whole ongoing week. I started to think
that at least I’m starting to feel good when I’m reading other peoples blogs
and updates and even can relate to some of them. Maybe I could write about
normal life with all its goods and bads from my point of view and someone might
like it. And what if no one does? I write for my own good and if even one is
starting to feel better after reading my texts, it’s worth it.
Jotkut ovat ehkä saattaneet lukea
edellisiä blogipölötyksiäni Jippe –Sportin nettisivuilta. Stories about... eroaa kuitenkin edellisestä olemalla täysin henkilökohtainen ja
yhtä sekaisin kuin minun pääni. Toivottavasti saatte selvää ja muistakaa, että aina
saa kysyä jos jokin on epäselvää, tyhmiä kysymyksiä (ei kai) ole.
I promise – I will try to write in English also but I have to admit that
studying English grammar was not my favorite things in school. This blog will
be as messed up as my head is. I do hope that you can understand what I’m
trying to write about, if something is unclear, please ask. There are no stupid
questions, I guess.
Ja loppuun muutama turha #hashtag
And finally few pointless #hastag 's
#letthestrorybegin #newthoughts #newideas #smilingface
