Silti haluaisin syyttää kaikkea. Ranskan epäonnistunutta reissua, maanantain treenejä ja kävelylenkkejä, yhtä ylimääräistä kauppareissua... enkä sittenkään voi syyttää näistä mitään. Flunssa on ja flunssa pysyy, minun tapauksessani todennäköisesti jossain määrin koko ensi viikon.
Vaikka tein päätöksen vasta tänään, kisapäivänä, olen silti jotenkin ylpeä itsestäni. Menin aamulla salille, tavoitteena tehdä kunnon lämmittely ennen iltapäivän peliä. Siinä polkiessani kuntopyörää, kyyneleet alkoivat valua silmistä. Tiesin, että minun ei pitäisi pelata, olo ei ollut hyvä. 10 minuutin polkemisen jälkeen siirryin vielä jatkamaan lämmittelyä, mutta liikkuvuuden ja X-hyppyjen jälkeen kehoni huusi minua lopettamaan. Tärisin jo pelkästä vihasta ja surusta ja päätin, että tämä oli tässä. Seuraavat 30 minuuttia käytin pukuhuoneessa itkien ja viestejä lähetellen, mutta nyt olo on jo sen verran rauhallinen, että tiedän tehneeni oikean päätöksen.
Tässä sängyssä makoillessa ehtii ajatella melko paljon. Viimeiset kolme päivää olen ajatellut melko paljon. Olen pohtinut omia arvojani. Olen pohtinut kykyäni menestyä. Olen pohtinut tulevaisuutta. Olen unelmoinut. Olen kysynyt itseltäni, mikä sinulle on loppujen lopuksi tärkeintä? Teenkö tosiaan kaikkeni, jotta urheilu-urastani tulisi ihanteellinen? Elänkö niin kuin haluaisin elää? Olenko oikealla tiellä, oikeassa suunnassa? (Näitä ajatuksia on tarjoillut muun muassa Erik Bertrand Larssenin kirja Paras.)
Vastaukset ovat olleet vaihtelevia, ympäripyöreitä, mielestäni jopa hassuja ja yllättäviä. Nyt osaan kuitenkin kertoa, että suunta on oikea. Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli jäädä pois SM-kisoista, sillä en ole kunnossa. Täytyy antaa kropan levätä, ettei saa aikaan mitään vakavampaa. Täytyy olla järkevä. Ja kärsivällinen. Ja unelmoida.
_______________________________
Shortly in English...
I was supposed to play Finnish nationals this weekend. Well, already on Tuesday morning, I felt like everything was not okay. I had got a flu. I was so disappointed but at the same time I wasn't ready to give up. The next three days I spend in bed (minus two coaching gigs which I took really easy) only resting and wondering. I can't blame myself for not trying, the mixture of ginger-honey tea, lemon, vitamins and ibuprofen was pretty strong.
Everything else I would like to blame though. Disappointment is so big. I made the decision of withdrawn this morning when I went to gym, meaning to do some warm up for the match in the afternoon. I hadn't even cycled 10 minutes when tears started to run down on my cheeks. I knew that there was no point to play but still tried to continue warm up with flexibility and jumping jacks. My body was shouting me to quit and was shaking with anger and frustration. The next 30 minutes I spend in the locker room for crying and sending messages but already now I feel calmer so that I know I made the right decision.
So now it's time to rest more and give my body the rest it needs. Now I have time to focus on mental side of the game and will have a lot more time to think by myself. I need to be smart. And patient. And dream just a bit more.
