Tätä en ehkä olisi ihan nopsasti uskonut, mutta se, etten pelannut tänä vuonna SM-kisoja on avannut silmäni täysin uudelleen. Jouduin aloittamaan alusta. Oikeastaan siitä missä olen nyt ja mikä juuri nyt on tilanne. No tilanne oli huono.
Urheilussa puhutaan usein mukavuusalueen ylittämisestä. Että pitää mennä sinne, missä tuntuu vähän ikävältä, epämukavuusalueelle. Usein tämä epämukavuusalue mielletään sinne, missä piiputat täysillä juoksutreenin lopuksi tai pitkän multin jälkeen. Jonnekin sinne, missä keho voi fyysisesti pahoin, koska olet vetänyt niin kovan treenin. Olen pitkään luullut oman epämukavuusalueeni olevan myös täällä, siellä missä sen huhutaan olevan, kovatehoisessa harjoittelussa, joka saa aikaan oksennusrefleksin. Oikeastaan, tämä treeni on minulle se mukavuusalue. Rakastan sitä tunnetta, kun saan kropastani kaiken irti ja pääsen vetämään täysillä!
Olen siis kulkenut jossain määrin laput silmillä ja siellä epävuusalueella missä moni muukin. En ole kuunnellut kroppaani, enkä mieltäni, vaan haahuillut siellä täällä toivoen parasta. Rehellisesti myönnettynä, olen luullut tekeväni parhaani. Kunnes löysin epämukavuusalueeni - matalatehoisen harjoittelun.
Kesän kalenterissa 75minuutin lenkki. Kisakaudella yksi lajitreeni ja toinen 45-60min palauttava pyöräily + aktviinen liikkuvuus. Aktiivinen alkulämmittely ennen jokaista treeniä, samalla kaavalla, liikkeitä toki hieman vaihdellen. Aivan järkyttävän tylsää! Ajatusta on vaikea pitää pelissä, kun painelen eteenpäin lenkkipolulla, enkä jaksa keskittyä pitkää aikaa omiin ajatuksiin (selkeä kehittymisen paikka myös), saati sitten musiikin kuunteluun. Alkulämmittely maistuu puulta, kun samoja asioita toistaa päivästä toiseen, parhaimmillaan kolme kertaa päivässä.
Ja mikä on se mikä kehittää? Epämukavuusalue. Voi miten helppoa on ollutkaan kulkea kovasta treenistä toiseen ja suorittaa niitä siinä muiden treenareiden kanssa. Voi miten helppoa on mennä ohjattuun treeniin, aivottomasti ajattelematta, mitä minä siitä saan ja mihin keskittyä. Ja sitten tulee STOP. Ihmettelen miksi kroppani käyttäytyy näin. Miksi en muka kehity niin kun muut. Miksi kova treeni ei kehitä, sitähän sen pitäisi tehdä? Koska epämukavuusalueeni ei edellenkään ollut kovassa harjoittelussa, vaan kevyessä.
Ja mitä muuta olen oppinut? Olen löytänyt arvoni ja tarpeeni. Olen oppinut asettamaan tavoitteita. Olen asettanut tavoitteen itselleni ja sulkapallouralleni. Olen oppinut mitä on olla itsekäs ja sen, että loppupeleissä teen valintani itse. Olen oppinut mitä uhrauksia minun on tehtävä, jos haluan saavuttaa tavoitteeni. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Olen oppinut astumaan ulos laatikosta ja näkemään, mitä sen ulkopuolelta löytyy.
Ja silti, olen alussa. Opin joka päivä lisää. Haluan oppia lisää! Joka päivä teen valintoja, toiset niistä ovat huonompia, toiset onnistuineita. Toisten mielestä minulle jokin tärkeä valinta saattaa tuntua mitättömältä, mutta olen oppinut että sillä ei ole väliä, se on minun valintani. Taistelen joka päivä pieniä houkutuksia vastaan. Eniten mielihyvää saan siitä, kun onnistun tekemään valinnan, houkutuksesta huolimatta, tavoitteeni osoittamaan suuntaan.
Haluan onnistua. Haluan voittaa. Kaikista eniten haluan voittaa itseni. Haluan olla paras sulkapalloilija, jota minä voin olla. Niin kauan kun kehityn, löydän. Niin kauan kun opin, saan. En pelkää epäonnistua, koska niin tekevä sulkee monta ovea. En pelkää myöskään häviötä, tiedostan kyllä sen mahdollisuuden, mutta en pidä sitä todennäköisenä.
Mikä tässä on parasta? Se tunne, että olen vapaa. Vapaa tekemään asioita omasta näkökulmastani. Uhraamaan jotakin saavuttaakseni jotain muuta. Minun polkuni on minun polkuni. Tiimissäni on aina tilaa, mutta tiimiini pääsy vaatii ymmärrystä. Jos et ymmärrä, se on moimoi.
My friends keep reminding me that I live in the middle of nowhere
(even I still live pretty close to Helsinki city).
Agreed - but in the middle of nowhere is there where I can think clear.
I wouldn't believed this right away, but what happened with nationals this year (when I coulnd't play) has opened my eyes in totally new direction. I had to start again. Actually from there where I'm at the moment and what's the situation now. And the situation was bad.
In sports it's very usual to talk about the comfort zone. The place you have to step outside to develop. The stage where everything feels a bit uncomfortable, discomfort zone. Usually, when people are talking about this 'outside the comfort zone' matter, it's there where you feel physically tired after a super hard training session. Somewhere where you feel like you want to throw up because you feel physically so bad. For a long time, I have thought that my discomfort zone is also there, in physically hard training. Actually, this part is in my comfort zone. I just love the feeling that I get after fully exhausting training!
So partly, I've been going forward with my eyes closed and in that discomfort zone, where many of others feel unpleasant. I haven't been listening to my body, or my mind, though wandered around and wished for the best. Honestly, I've been thinking that I'm doing my best every day. Until I found my discomfort zone - lower stage training.
Meaning for example 75 minutes slow running during summer training. 45-60 minutes long cycling + active mobility training. Active warm up before every single training, with same pattern, but of course, sometimes changing movements. So damn boring. It's so hard for me to keep my focus together while running, only listening my own thoughts or even trying to listen music. Warm up is boring, when you do the same stuff daily, and even three times a day.
And what is the thing that develops? Stepping out from your comfort zone. Oh, how easy it has been going from training to another and perform it with other players. Oh, how easy it has been to go to ready training, without thinking what do I get from this and what should I focus on. And then comes the STOP. I'm wondering why is my body acting like this. Why I'm not devoloping like others. Why hard training is not making me better, it should, right? Because my discomfort zone is not the hard training, it's the lighter one.
And what else have I learned? I have found my values and needs. I have learned to set goals. I have set a goal for myself and for my badminton career. I have learned what it is to be selfish ja that in the end I make my own choices. I have learned what sacrifices I need to make to reach my goals. I have learned to listen myself and to think things from new perspective. I have learned to step outside the box and to see what's outside of it.
And still, I'm in the beginning. I learn more every day. I want to learn more! Every day I make choices, some worse than others. Some choices might feel minor from some one elses opinion, but I've learned that it doesn't matter. It's my choice. Every day, I fight against small temptations. The most pleasure I get when I manage to make my choices, despite temptations, towards my goals.
I want to succeed. I want to win. Most of all, I want to win myself. I want to be the best badminton player I can be. As far as I develop, I find. As far as I learn, I get. I'm not scared to fail, because the one who does, closes many doors. I'm not scared to loose, I'm aware of that, but I don't see it likely.
What is the best part of this? The feeling that I'm free. Free to fo things from my point of view. Sacrifice something to get something else. My path is my path. There is always space in my team but to get in to my team requiers understanding. If you don't understand, it's bye bye.
