Stories about...: helmikuuta 2018

Suomeksi alempana.

Autumn's wedding crew

Last summer during summer training I got myself injured. I trained over the line and when I should have stopped I didn't. It has been always hard for me not to compare myself to others. I'm saying to myself really often that just believe and do own stuff. But it is still so hard to listen myself. (What if I cheat myself?)

So, I hurt my back. First I thought that it's going to be fine with some muscle treatment and rest. I didn't stop training badminton at any point, I just did easier what I could. The result... After every training I was lying on the ground because my back was acing continuously. It took two months from me to go to see a doctor. Not sure if I would have gone there even then but my coach already insisted. The doctor put me to MRI scan and the scan showed a small spinal disc herniation (not even sure if this is the right name for it) and I got six weeks with rehabilitation training and physiotherapy.

During the six weeks I trained some net stroke technical on court and I was sure that I could make this. Well, I even went back on court after the six weeks and was so happy to move on court and get my heartbeat up again. It didn't last for long. I got so tired even I thought I started easy. Also my hips were really stiff and acing and I couldn't stretch then open. So I took easier again. On one lovely Wednesday morning I turned my side in bed and the pain was terrible. I knew that now it was bad because the pain went all the way to my toes.

So I went to see the doctor again. And the terrible autumn started from there. I wasn't hungry. I couldn't sleep because of the pain. I didn't want to do much. I forgot many things and details from those few worst weeks. I walked a lot because it took the pain away for a while and I could sleep a bit. I started new rehabilitation with new moves. Every day. And that was the best time of the day.

The bright sight? I know I want to be back on badminton court. I want to feel the feeling of winning. I want to feel the feeling of safe muscle pain. I want to be back in shape. Life without badminton is boring. It's empty. Something is missing.

I also know that there is a lot else what you can do when you are not training. I dare to even dream what I really want to do when I get enough of training. But right now I still have a change to train. And play. So I will do it as long as I want. The best thing is that in this country, lovely Finland, we have the freedom to do what ever we want. And everything after today's "what ever" can wait. There will be time when I study to have the next profession I want. There will be time when I work full time. There will be a lot of different times but until I'm done with my own badminton career the other times can wait.

And there are millions of thoughts I would like to tell you from this time but let's use some pictures (scroll down). Even though life without badminton for me is empty at the moment there is so much more in life than badminton.

ps. I have the greatest family, friends, coaches, workmates from cafeteria and customers.

______________________________________

Viime kesänä, ihan siitä alusta, onnistuin loukkaamaan selkäni. Oli treeni, kun tiesin että olisi pitänyt lopettaa, mutta en lopettanut. Överiksi meni jälleen kerran. Minulla on ollut aina vaikeaa olla vertaamatta itseäni muihin. Tälläkin kertaa olin sitä mieltä, että pitää jaksaa jos muutkin jaksavat. Hoen usein itselleni, että pitää vain uskoa ja tehdä itselleen oikealla tavalla, mutta silti on todella vaikeaa kuunnella itseään. (Mitä jos huijaan itseäni, enkä oikeasti ole niin väsynyt?)

Joten, selkä hajosi. Oireet olivat tuttuja, joten ajattelin että ne menevät pois hyvällä lihashuollolla ja levolla. En lopettanut sulkapallotreenejä missään välissä, tein vain kevyemmin sen mitä pystyin. Lopputulos? Makasin jokaisen treenin jälkeen lattialla, koska selkää särki jatkuvasti. Meni kaksi kuukautta ennen kun menin lääkääriin. Olisi varmaan mennyt pidempäänkin, ellei valmentaja olisi sanonut, että onhan nyt mennyt jo liian kauan. Lääkäri määräsi magneettikuvan ja sieltähän paljastui pieni välilevynpullistuma. Paino sanalla pieni. Sain ohjeeksi kuusi viikkoa jumppaa ja fysioterapiaa.

Kuuden viikon aikana maila pysyi edelleen kädessä ja tein verkkotekniikkaa paikallaan seisten. Olin varma, että pystyn ottamaan kuusi viikkoa kevyemmin. Ja otinkin. Kuuden viikon jälkeen menin takaisin kentälle ja olin niin onnellinen, kun pystyin liikkumaan ja sykekin nousi. Eipä kestänyt se ilo kauaa, kun olin lopulta niin väsynyt, että piti keventää taas treeniä. Lonkankoukistajat vetivät myös täysin juntturaan, enkä saanut niitä auki venyttelemällä. Vaikka harmitti, ajattelin, että pikku hiljaa. Kunnes yksi todella ikimuistoinen keskiviikkoaamu käänsin kylkeä sängyssä ja tiesin että nyt kävi huonosti. Kipu jysähti saman tien alaselästä pakaran kautta varpaisiin asti.

Taas mentiin lääkäriin. Siitä alkoikin sitten järkyttävä syksy. Ei ollut nälkä. Ei pystynyt nukkumaan kivun läpi. Ei huvittanut tehdä paljoa mitään. Unohtelin tapaamisia ja pari viikkoa oli muutenkin pyyhkiytynyt lähes kokonaan pois. Kävelin paljon, koska lenkin jälkeen pystyi aina nukkumaan pari tuntia, kun kroppa oli lämmin. Aloitin uudet kuntoutusliikkeet ja tein niitä joka päivä. Se oli päivän paras hetki.

Vaikka syksy olikin järkyttävä, siinä oli myös paljon hyvää. Haluan takaisin sulkapallokentälle. Haluan tuntea voittamisen ihanan tunteen. Haluan tuntea turvallisen lihaskivun. Haluan olla taas hyvässä kunnossa. Elämä ilman sulkapalloa on tylsää ja tyhjää. Jotain puuttuu.

Tiedän myös, että on paljon muutakin kun treenaus. Uskallan jopa haaveilla siitä, mitä teen sen jälkeen, kun sulkapallo saa riittää. Mutta juuri nyt minulla on mahdollisuus treenata. Ja pelata. Joten aion tehdä sitä juuri niin kauan, kun itse haluan. Parasta tässä meidän koti- Suomessa on vapaus tehdä ihan mitä vain haluaa. Ja kaikki, mitä on tämän hetken "mitä vain" jälkeen, saa odottaa. Tulee olemaan aika, jolloin saan opiskella itselleni sen lisäammatin, jonka haluan. Tulee olemaan aika, kun työskentelen täyspäiväisesti. Tulee olemaan kaikenlaisia aikoja, mutta siihen asti kun olen valmis sulkapallourani kanssa, muut ajat voivat odottaa.

On todella monta ajatusta, jota voisin tähän lisätä, mutta käytetään apuna muutamia kuvia. Vaikka elämä ilman sulkapalloa on tällä hetkellä tyhjää, on niin paljon muutakin kuin sulkapallo.

ps. Mulla on todella mahtavat kodin tukijoukot, ystävät, valmentajat, kahvilan työkaverit ja liikuntahommien asiakkaat.